Nostalgia-aiheeseen voi olla vain yksi oikea aihe - nimittäin minulle niin rakas lapsuuteni hippibussi. Kun muissa perheissä ajeltiin Saab 99:llä tai Ford Taunuksella, niin meillä mentiin tyylillä Fiat 238:lla. Se oli punainen, isot hippikukkatarrat peittivät kylkien ruostetahroja katsastussedän tutkivalta katseelta, se hyytyi Vammalan mäkiin, sen nopeusmittari ei näyttänyt yli 110km/h (tuskin kyllä alamäessäkään 120 päästiin) ja se oli meidän kesäauto. Sen sytystulpat kastuivat ja luulin pitkään, että auton käynnistäminen on tuuripeliä (ynnnnn, ynnnynnnn, ynnnnynnnn....) Se toimi pakettiautona, matkailuautona, uimareissuilla pukukoppina ja loppuelämänsä se oli kahden nuoren salapoliisin tukikohta. Siellä oli raitainen räsymatto (tallessa!), pöytä, pitkä penkki ja paritkin kaapit. Sillä matkustettiin Ahvenanmaalle ja muuallekin kesälomamatkoilla. Pyörät kulkivat mukana katolla ja kyllä se oli IHANAA aikaa lapsena.
Fiatin muistoa kunnioittaen.
Voi että, ihana auto ja ihanat muistot! Tähän sopii hyvin tuo tarinan jakaminen pikku osasiin. Hauska kokonaisuus!
VastaaPoistahauskasti tarinoitu ja autot on suloiset!
VastaaPoista